Kone laskeutuu aavalle kentälle, jota ei New Yorkiksi tunnistaisi. Ensimmäinen tehtävä on seistä liukuhihnalla kohti portteja ja kohti jonoa. Virkailija huutelee tympääntyneenä turisteille, että ottavat paperipinonsa valmiiksi esiin. Ei tähän asti niin mukava ensivaikutelma.
"Switch off your phone sweetie", toinen virkailija sanoo maahantuloportille jonottaessani. Tsih, mä oon kulta =D
Jonoa, jonoa, jonoa...Viimein mut siirretään lyhyemmille jonoille tiskille ja mun edessä seisoo kaks tyttöä, joilla on New York Film Academy olkalaukut. Mä kuulen niiden puhuvan suomea ja keskeytän ne kysyäkseni, tarviiko tiskillä muuta kuin I-20 lomakkeen. Käy ilmi, että toinen tytöistä on musateatterilinjalla opiskeleva tyttö, joka kertoi mulle Facebookissa joulukuussa koulun siirtyneen SoHosta Battery Parkiin.
Tulee mun vuoro siirtyä tiskille. Mä annan passin ja I-20 lomakkeen. Virkailija kysyy, oonko tulossa opiskelemaan, ottaa sormenjäljet ja kuvan. Pääsen läpi!
Toinen mua edellä olevista tytöistä jatkaa Los Angelesiin ja toisen kanssa raahaudutaan taksijonoon. Pihalla on rumannäköstä; loskaa, paljon ihmisiä ja pimeitä taksin kuljettajia, jotka tarjoutuvat heittämään edullisesti paikkaan kuin paikkaan. Jatketaan silti oikeaan taksijonoon ja kysytään paljonko maksaa Brooklyn Bushwickiin taksi. Vastaus on n. $40.
Taksimatkalla mä yritän saada kaiken mahdollisen tiedon irti New Yorkin käytännönasioista ja ekasta koulupäivästä. Katon maisemia ja yritän takellella osoitettani englanniksi, niin että kuskikin ymmärtäisi.
Kuski ei osaa ollenkaan navigoida eikä osaa myöskään käyttää taksissa olevaa GPS:ää. Kanssamatkustajani asettaa navigaattoriin oikean määränpään hänen osoitteelleen ja kuski kiertää ruuhkateitä. Tulee tie, joka haarautuu eikä kuski osaa päättää ajoissa kumpaan kääntyyn. Me jäädään autoineen päivineen keskelle tietä sutimaan. Kuski yrittää aikansa, mittari raksuttaa ja lopulta joku kadulta tulee ojentamaan auttavan kätensä. Päästään jatkamaan ja päästään ensimmäiseen päämäärään. Mä jatkan yksin kuskin kanssa vajaan mailin verran eikä me päästä koskaan perille. Ajaudutaan jollekin pimeälle sivukujalle ja mä yritän ettiä googlaamaani talonnurkkaa. Lopulta mä näen sen pizzerian, josta mun kämppis kertoi, joka on google mapsin mukaan on vielä Beauty Salon. Mä käsken taksin pysäyttää siihen eikä se tajua vieläkään. Viimein saan sen pysähtyyn pienen matkan päähän talosta ja mittari näyttää $60. En anna sille tippiä perustelluista syistä ja se nostaa myrtsinä mun laukut takaa.
Alan raahaan niitä sielä sohjossa ja jumaleisson miten vaikeeta on päästä ovesta sisään? Suomessahan ne avautuu ulospäin- ei täällä. Pizzerian henkilökunta kysyy oonko se suomalaistyttö. Vastaan myöntävästi ja ne ohjaa mut takahuoneen kautta sisään taloon ja pyytää menemään kolmanteen kerrokseen.
Kiva, ovissa ei lue numeroita eikä kirjaimia...Mietin kahden oven välillä ja päätän koputtaa toiseen. Mies avaa oven, pitää ulos pyrkiviä koiriaan kaksin käsin kiinni ja ohjaa mut epävarmana vastapäätä olevaan asuntoon. Koputan siihen ja Skypessä tapaamani nainen avaa oven.
Kun oon laskenu kamat huoneeseen, Brittany pyytää vaihtaa vaatteet ja ehdottaa ulos lähtöä. Oon valvonut jo reilut 23h mut mikä ettei, pitäähän tähän aikatauluun päästä. Lähetään vähän matkan päähän syömään Thaimaalaista, myöhemmin asuntoa sadan metrin päässä olevaan Bar Bizzareen ja Britt tarjoaa mulle $12 cocktailin. Tutustutaan toisiimme ja tapaan kaikki lähellä asuvat tututkin samalla.
Oon valvonut tähän mennessä 27 tuntia ja todennut, että täällä laitetaan drinkkeihin kunnolla sitä alkoholia, toisin kuin koto-Suomessa, jossa rahastetaan kyllä, mutta säästellään siinä pääainesosassa! Ja kun kerran alan kuulostaan alkoholistilta, menen nukkumaan :D
