THE FIRST STEP

Niin monet pyysivät saada kuulla, millaista tämä kaikki täällä suuressa maailmassa on, joten tässä se blogi nyt on! Samasta aiheesta löytyy miljoonia blogeja, jonka vuoksi aluksi ajattelin olla luomatta moista. Ehkä tämä on enemmän matkapäiväkirja niille tutuille, joille tämä kaikki täytyisi muuten kertoa erikseen tai sitten tämä on vain päiväkirja, joka kertoo myös ne pahat päivät, joita tulee myös täällä missä kaiken pitäisi olla mahdollista.

Tammikuussa 2013 olin pääasiallisesti työtön. Olin juuri lopettanut määräaikaisuuteni Fazer Makeiset Oy:llä ja jatkanut kutsuhenkilönä, mutta vuoroja ei joulusesongin jälkeen tahtonut riittää. En kykene elämään, jos minun täytyisi istua päivästä toiseen kotona valtion tuella. Olin juuri aloittamassa musiikkiteatteri Palatsin Stage-ryhmässä, kun ajattelin että jos en saa töitä, on keksittävä myös jotain muuta. Epätoivoissani hakemalla hain työ- ja elinkeinotoimiston kautta mitä tahansa taiteeseen liittyvää toimintapaikkaa. Päädyin puolen vuoden taidepajalle Monitoimitalo 13:sta Tampereella. Jo haastattelussa ollessani olin varma ettei paikka ollut kaltaisilleni, mutta ajattelin että jos pääsen, niin otan paikan vastaan ja keskeytän jos parempaa ilmaantuu. Onneksi ryhmästä löytyi kuitenkin kaltaiseni ja opin lopulta vaihteeksi myös muutakin elokuva-alaan liittyvää; valaisua, äänitystä ja editointia.

Päivät olivat lyhyitä, joten aikaa jäi myös Facebookissa käymiseen. Silmiini osui mainos elokuva-alan oppilaitoksesta New Yorkissa. Pelkkä kaupungin nimi sai minut klikkaamaan mainosta ja katsomaan tarkemmin. Olin aiemminkin kuullut kyseisestä koulusta opiskellessani Voionmaan opistolla, sillä kaksi muuta näyttelijäopiskelijaa olivat sinne aikoinaan lähteneet. Opistolla liikkui kaikennäköisiä huhuja, millä pojat olivat koulunsa maksaneet ja muistan ajatelleeni silloin ettei ole järkevää alkuunkaan huijata niin isoa lainaa itselleen ja vanhemmillanikaan ei niin paljon rahaa ole, että kehtaisin edes kysyä sponsorointia. Kun huomasin mainoksesta, että koekuvaukset ovat ensimmäistä kertaa tulossa myös Suomeen, ajattelin heti että tahdon yrittää vaan siksi että voin sitten sanoa itselleni edes pyrkineeni sinne jos en pääsisikään tai talous ei antaisi myöten. Suomen päädyssä ainoa kontakti kouluun oli Kilroy Education, johon piti ottaa yhteyttä jos halusi koe-esiintyä.

Laitoin sähköpostia KE:n Sinnalle ja Lauralle, jotka kertoivat koe-esiintymiseen olevan aikaa enää vajaat kaksi viikkoa. Kysyin, olisivatko koekuvaukset myös vuoden päästä Suomessa mahdolliset, koska en halunnut hutaisten yrittää koetta läpi. Ei ollut kuitenkaan varmaa, tultaisiinko koe-esiintymistä järjestämään enää Suomessa, joten varasin ajan pääsykokeisiin. Sain kaikennäköisiä lippulappuja täytettäväksi ja tehtävän harjoitella kaksi omavalintaista, kontrastista monologia. Valitsin Neil LaBute:n näytelmästä Reasons to Be Pretty itserakkauden tunnustuksen sekä lempisarjastani Frendeistä Monican vuodatuksen samannimisestä naisesta, joka varasti hänen luottokorttinsa.

Onnekseni olin pääsykokeissa kipeänä, (olin juuri saanut jostain keuhkoputken tulehduksen) koska silloin yleensä keskityn tärkeimpään eli vointiini, ja siihen miten saisin raahattuani itseni paikalle sen sijaan että jaksaisin murehtia miten koe tulisi menemään. Tuomareina oli kaksi NYFA:n koululta tullutta opettajaa, jotka ensin haastattelivat minut ja pyysivät sen jälkeen esittämään monologit. Muistan heidän sanoneen etteivät he ole ollenkaan huolissaan siitä ettenkö tulisi pärjäämään näyttelijänä, päinvastoin, mietinnän aiheena oli kielitaitoni. Olen opiskellut englantia muiden suomalaisten lailla 9-vuotiaasta saakka ja osaan sitä muutenkin melko hyvin, vaikkei se juuri koulutodistuksessa näykään, mutta kuinkas siinä aina käy kun esiinnyt jollekin ja yleisöä on hyvin vähän; kieli menee solmuun. En osaisi suomeksikaan vastata puoliinkaan kysymyksiin takeltelematta ja silmiin katsoen!

Ilmeisesti se silti meni hyvin, sillä sain koulupaikan ja $7000 talent based- apurahan!

Mutta pelkän apurahan hakeminen papereineen päivineen vei kuukauden ja sen jälkeenhän kaikki oli vielä vasta alkua. . .

REASONS TO BE PRETTY

Carly: I’m very attractive. I am. I’ve always been that way but it’s no great big deal to me—if 

anything, it’s worked against me for most of my life. (Beat.) It’s about this (Points.) My face. I 

was born with it, people. That’s all. I have been given this thing to wear around, my features, and 

I’m stuck with it. 

 Listen, I’m not stupid, I know I should be thankful, that I should 

pray to heaven and be happy that I’m not scarred or missing an ear—I know girls who hate, I 

mean, despise their noses and mouths or the fact that their eyes are too far out on their faces . . . I 

don’t have any of those problems and I’m happy about that. I look in the mirror and I see some 

beautiful woman looking back at me; my worst day, a line or two, a little pale or whatnot, but a 

really good face in there. Smiling. 

THE ONE WITH THE FAKE MONICA

Monica: This woman's living my life.

She's living my life, and she's doing it better than me! She buys tickets for plays that I wanna see. She, she buys clothes from stores that I'm intimidated by the sales people. She spent three hundred dollars on art supplies. I mean, I could do all this stuff. Only I don't.

Let's compare, shall we. Do I go horseback riding in the park? Do I take classes at the New School? This is so unfair! She's got everything I want, and she doesn't have my mother.